Joukossa turvattomuus tiivistyy
Ravintolatyöntekijä, 28-vuotias nainen, on paluumatkalla kotiinsa New Yorkin Queensissä kolmelta aamuyöllä. Lähellä kotiaan häntä lähestyy veitsellä aseistettu mies. Ilman minkäänlaista provokaatiota tai ennakkovaroitusta hyökkää mies naisen kimppuun puukottaen tätä lukuisia kertoja. Teko on brutaali ja kestää useita minuutteja. Uhri huutaa apua. Yhdestä tiheään asutun alueen kerrostaloasunnon ikkunasta yain yksi yksittäinen huuto: ”Jätä tyttö rauhaan!”
Sanaakaan sanomatta mies pakenee paikalta. Nainen raahautuu asunnolleen koko ajan huutaen apua. Apua ei näy eikä kuulu. Hän pääsee rappukäytävään sisään, jossa jatkaa avunhuutoja. Hirmuteon tekijä palaa uhrinsa luokse. Armoa ei anneta vieläkään, vaan puukotukset jatkuvat. Tämän jälkeen päällekarkaaja raiskaa kuolevan uhrinsa ennen poistumistaan. Yksikään naapuri ei avaa oveaan. Rikos kesti puoli tuntia ensimmäisestä avunhuudosta viimeiseen. Yksi huuto tytön rauhaan jättämisestä jäi ainoaksi avuksi, jota Catherine Genovese sai viisikymmentä vuotta sitten menehtyessään oman kotinsa rappukäytävässä.
Vuonna 1964 sattuneesta rikoksesta puhuttiin paljon. New York Times johti mediarintamaa syyttäen suurkaupunkien modernia apatiaa avunsaannin puutteeseen, ja tapaus herätti kollektiivisen tyrmistyksen myös kansalaisissa. Martin Gansbergin kaksi viikkoa teon jälkeen kirjoittaman lehtiartikkelin otsikko oli syyttävän sävyinen: ”37 silminnäkijää, joista kukaan ei soittanut poliisille.” Vaikka luvun 37 on jälkikäteen katsottu olevan ennemmin tuulesta temmattu, ei sillä ollut punaisen langan kannalta mitään väliä. Selvää oli, että puoli tuntia kestävän hyökkäyksen oli varmasti kuullut ja nähnyt moni, mutta kukaan ei soittanut apua tai puuttunut tilanteeseen.
Rikoksen myötä yhteiskunnallinen keskustelu velloi moraalin katoamisesta etenkin New Yorkin kaltaiten suurkaupunkien korruptoiviin piirteisiin. Tapahtumasarjan sanotaan poikineen yleisen hätänumeron käyttöönoton neljä vuotta myöhemmin. Kitty Genovese -murhaan viitattiin myös keskusteluissa niin sanottujen laupias samarialainen -lakien säädäntöjen aikana, jotka tekevät heitteillejätön Yhdysvalloissa rikolliseksi.
Kohu synnytti kuitenkin muutakin kuin poliitikkojen ja saarnamiesten retoriikan vanhoista hyvistä ajoista sekä kosmopoliittojen moraalittomuudesta syyttämisen. Kaksi sosiaalipsykologia alkoivat tutkia sivustakatsojien reaktioita rikoksen sattuessa, pitkälti tämän tapauksen inspiroimana. John Darley ja Bibb Latané löysivät ilmiön, jonka he nimesivät ohikulkijavaikutukseksi, the bystander effectiksi.
He todistivat kokeellisesti, että hätätapauksessa suuren joukon läsnäolo vähentää huomattavasti ihmisten taipumusta puuttua tilanteeseen. Kaksikko lavasti useita erilaisia tilanteita, joissa apua joko tarvittiin, kysyttiin tai tarjottiin monissa eri olosuhteissa. Käytännön esimerkissä, jossa lavastettiin avuntarve naisen kaatumisella, yksinäiset silminnäkijät kutsuivat apua tai riensivät auttamaan 70 prosentissa tapauksissa. Jos taas silminnäkijöitä oli paikalla enemmän, oli apua tarjoavien määrä vain 40 prosenttia.
Vastuun hajauttaminen ja konformisuus
Ilmiöön on tarjottu useita selityksiä ja myötävaikuttamia. Kaksi yleisintä ovat niin sanottu vastuun hajauttaminen ja konformisuus.
Vastuun hajauttamisella tarkoitetaan yksilön taipumusta olla ottamatta tekemisen vastuuta tilanteessa, jos paikalla on muitakin ihmisiä. Ihmisellä on luontainen taipumus olettaa muiden ihmisten olevan tavalla tai toisella vastuussa tapahtumista, jotka eivät suoraan koske heitä itseään. Suuressa joukossa siis on helppo alitajuisesti olettaa, että muut ihmiset ovat joko aiheuttaneet tapahtuman tai jo reagoineet ympärillä tapahtuviin asioihin. Ilmiö voimistuu selvästi, kun paikalla on yli kolme ihmistä.
Konformisuus taas viittaa taipumukseemme verrata tilanteen vakavuutta muiden ihmisten reaktioihin. Jos hätätilanteessa valtaosa ihmisistä näyttää rauhalliselta, vääristyy kykymme arvioida riskejä. Vastaavasti joukkopaniikissa oletamme uhkien olevan suurempia, koska valtaosan mielipide näyttäisi tukevat tätä skenaariota. Kokeissa, jossa luokkahuone täyttyy pikkuhiljaa savulla, mutta jossa muut oppilaat eivät ole tästä huolissaan,hälyttävän monet testattavat eivät reagoi, vaikka savu alkaisi haitata jo näkyvyyttäkin.
Ihmisjoukkojen riskienhallinnan näkökulmasta on siis hyvä tietää, että tuhat rauhallista ihmistä ei tarkoita, etteikö ostoskeskus olisi oikeasti tulessa.Eikä ikinä kannata olettaa, että joku heistä on jo reagoinut tilanteeseen ja kutsunut apua.
Tutkitusti parhaat välineet avunpyyntötilanteessa on antaa yksityiskohtaisia tietoja syy-seuraussuhteista sekä yksilöidä pyynnöt, kehotukset sekä käskyt. On havaittu, että yhteistyön todennäköisyys kasvaa, kun avunpyynnöt kohdistaa tiettyyn henkilöön ja kun apua pyydetään tarkennetulla syyllä.
”Hei, sinä sinitakkinen mies! Soita ambulanssi, minä olen loukannut jalkani!" -lause toimii huomattavasti tehokkaammin kuin pelkkä "auttakaa minua”-huuto.
Aiheeseen liittyvää
Videokuvaa artikkelissa mainitusta kokeesta, jossa luokkahuone täyttyy savulla ja miten eri tavoin kokelaat reagoivat tilanteeseen ollessaan yksin verrattuna ryhmässä olemiseen. Ryhmän muut jäsenet ovat todellisuudessa kokeesta tietoisia ja ovat tarkoituksella reagoimatta savuun.
Esimerkkejä ohikulkijavaikutuksen eri ilmenemismuodoista ja erilaisia lavastettuja koetilanteita joissa seurataan ihmisten reaktioita.