Turvallisuusekonomin pohdintoja pyörävarkauksista Manhattanilla
Vietän paljon aikaa rakastamassani kaupungissa New Yorkissa. Toivon lopulta muuttavan tänne, ainakin osaksi aikaa vuodesta, mutta työluvan hankkimisen hankaluus typistää maassa oloni toistaiseksi muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan. Tämä Isossa Omenassa parinkin kuukauden asuminen kerrallaan on mahtavaa monessakin mielessä, mutta perin hankalaa monissa käytännön laskelmissa. Kannattaako posti kääntää tänne, jos viettää maassa kaksi kuukautta? Entä kolme kuukautta? Asunto kannattaa vuokrata, mutta kannattaako sinne ostaa kahvinkeitin, jos sellainen puuttuu? Entä uusi keittiöveitsi, tai paistinpannu, jos ei kunnollisia ole tarjolla?
Moneen näihin olen oppinut löytämään vastauksen. Keittiövälineisiin sijoittaminen säästää ulkonasyömiskuluissa, joten tälläkin reissulla on puuttuva kahvinkeitin ja leikkuulauta hankittu. Samoin viinilasit. Osan infrastruktuurista voi jättää paikallisille kavereille ja "lainata" uudestaan seuraavalla reissulla. Kössimaila painaa onneksi alle 200 grammaa, joten se kulkee helposti mukana. Lacrosse-maila taas ei. Kourallisella reissuilla nämä asiat loksahtelevat itsestään kohdilleen. Yhtä laskutoimitusta en ole vielä kuitenkaan onnistunut ratkomaan: hankkiako polkupyörä vai käyttää paikallisia vuokrattavia City Bike -kaupunkipolkupyöriä.
Kotona Helsingissä Kaupunkipyörän vuokraa vitosella päiväksi, kympillä viikoksi tai vaihtoehtoisesti könkelin saa alleen koko kesäksi 25 euron hinnalla. Toisaalta hyvässä lykyssä halvan fillarin saa ostettua satasella, ja ainakin muutamalla satasella. New Yorkissa pyörän ostaminen on suunnilleen saman hintaista, mutta City Biken päivävuokra on 10 dollaria, viikkohinta 25 dollaria ja vuodeksi pyörän saa käyttöönsä 155 dollarilla. Siispä jos pyöräilee yli kuukauden reissullaan, kannattaa ostaa oma halpa polkupyörä, onhan se neljässä viikossa jo maksettu takaisin. Ongelma on se, että pyörä katoaa alta aikayksikön, ellei sitä saa neljän seinän sisään, joka on täyteen ahdetussa kaupungissa liki mahdotonta – ainakin Manhattanilla.
Manhattanilaiselta ystävältäni, joka on turva-alalla töissä itsekin, varastettiin vastaostettu polkupyörä hyvin lukittuna kaksi kertaa reilun puolen vuoden aikana. Tämä oli hänen ainoa vuotensa, jolloin hän edes yritti omistaa polkupyörän. Samoja tarinoita kertovat muutkin paikalliset ystäväni.
Polkupyörävarkauksia ilmoitetaan New Yorkissa noin 4000-5000 vuodessa, mutta tämä luku ei kuvasta edes murto-osaa todellisista varkauksista. Suomessa vastaava luku pyörii 16 000 polkupyörän kieppeillä, ja suomalaisia on noin kolme miljoonaa vähemmän kuin newyorkilaisia. Suomessa oletetaan itse varastettujen pyörien määrän pyörivän vajassa sadassatuhannessa kappaleessa, joista vain viidennes ilmoitetaan poliisille.
Ilmoitusten lukumäärän ero selittynee vakuutustemme eroilla: newyorkilaisten on lähes mahdotonta saada sellainen vakuutus, joka kattaisi pyörävarkauden järkevällä omavastuulla. Varastetuista pyöristä saadaan takaisin poliisin avulla noin kaksi sadasta eikä peruspolkupyörän käyttäjällä ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin kalliiden erikoispolkupyörien omistajilla.
Manhattanilla et voi kävellä kortteliakaan, jossa sähkötolpat eivät muistuttaisi kulkijaa polkupyörien katoamisesta pitkäkynsien matkaan. Kaikki kuvat tässä blogikirjoituksessa ovat kerätty puolen tunnin kävelymatkan aikana, ja yhtä monta jäi kuvaamatta. U-lukot napsahtavat auki rengastunkeilla, ketjulukot voimapihdeillä ja pinnalukkoiset pyörät heitetään sellaisina pakettiautoihin. Hyvin moni pyörä katoaa myös houdinimaisesti jättämättä murtojälkiä lukkoon. Nämä lienee tiirikoitu. Myös kaikki pyörän osat kelpaavat voroille.
Kannattaako edes maksaa pyörästä, joka todennäköisesti katoaa jo sen muutaman kuukauden aikana, kun täällä asustaa? Kannattaako maksaa kalliilta tuntuvaa sadan taalan kuukausivuokraa kaupunkipyörästä? Yhtälö on vaikea. Onneksi New York on kävelijöiden kaupunki. Punaiset valot ovat jalankulkijoille vain suosituksia ja autot antavat tilaa kadun ylittäjälle, vaikka tämä tekisi sen kuinka törkeästi – syynä lienee amerikkalaisten pelko siviiliraastuvasta. Toistaiseksi metro vie sinne, minne eivät omat jalat kanna. Ja täällähän on Uberkin laillista ja taksit halpoja.
